perjantai 13. elokuuta 2010

HENKILÖKOHTAISTA PALKANLISÄÄ

Romanialainen totuus oikeusministeriön seinässä

Kun palkka ei riitä haluttuun elintasoon, pitää rahaa hankkia muualta, keinoista välittämättä. Monet Itä-Euroopan viranomaiset ovat päätyneet muuallakin maailmassa tuottoisaksi osoittautuneeseen virka-aseman väärinkäyttöön. Taisipa joku suomalainenkin kansanedustaja ymmärtää, että tämä on maantapa meilläkin. Kun oman maan köyhällä kansalla ei enää ole riistettävää, kääntävät Itä-Euroopan "lainvalvojat" katseensa länsituristeihin. Niillä kun uskovat olevan rahaa yli oman tarpeen. Ei siis muuta kuin ansoja virittämään. Ajankohdaksi kannattaa valita iltahämärä, sillä virka-aikaan rikoksen uhrille saattaisi tulla mieleen ottaa yhteyttä virkarosvon esimiehiin.


Törkein omalle kohdalle sattunut tapaus oli Puolassa pari vuotta sitten. Via Baltican peruskorjaus oli loppusuoralla. Ajelimme Saksan Frankfurt am Oderista kohti Varsovaa. Tiellä oli yleensä 70 km/h nopeusrajoitus eikä tien kunto yllyttänytkään sitä nopeampaan ajoon. Tielle oli kuitenkin viritetty ansa. Englantia puhuva poliisi kavereineen oli mittaavinaan ajonopeuksia. Kun tulimme kohdalle, pysäytti tämä erittäin aggressiivinen poliisi meidät näyttäen tutkaa, johon oli näppäilty luku 102. Väitteen mukaan tämä oli nopeutemme alueella, jossa on 50 km/h rajoitus. Kun kerroin, ettei tämä voinut olla nopeutemme, muuttui poliisin sävy entistä uhkaavammaksi. Hän kysyi, väitänkö häntä valehtelijaksi ja uhkasi vankilalla. Yritin selittää, että vika voi olla hänen laitteessaan. Tähän hän ei edes vastannut. Kun sitten kerroin paikalla olevan 70 km/h rajoitus, tuli entistä uhkaavampi kysymys, syytänkö häntä jälleen valehtelemisesta, josta Puolassa seuraa vankeutta.


Seuraavaksi poliisi ilmoitti, että tästä törkeästä ylinopeudesta seuraa 500 zlotyn sakko, joka on maksettava heti ja vain Puolan raha kelpaa. Se on suurin Puolassa ylinopeudesta langetettava sakko ja vaatii vähintään 50 km/h ylinopeutta, siksi siis lavastus102 km/h:n nopeudesta ja väite 50 km/h nopeusrajoituksesta.

  Näin EU-Puolassa... kunnes poliisille iskee rahanhimo

Kun kerroin, ettei minulla ollut sellaista määrää zloteja, sanoi hän, että muutaman kilometrin päässä on huoltoasema, jossa voin vaihtaa rahaa. Kun tulin huoltoasemalle, oli poliisin ilmeisellä rikoskumppanilla pöytälaatikossaan valmiina 500 zlotyn rahanippu. Vaihtokurssi oli tietysti huomattavasti virallista huonompi. Kun huomautin tästä ja näytin aiemmin samana päivänä virallisesti vaihtamani määrän kuittia, oli vastaus, että pankit ovat jo tältä päivältä kiinni ja siksi hänellä on jo huominen kurssi.

Ajaessani takaisin poliisien luo näin, että tällä välillä oli vain yksi, 70 km/h, nopeusrajoitusmerkki eikä mitään taajamaa osoittavaa kylttiäkään näkynyt. Sinä aikana kun olimme poliisin luona pysähdyksissä, oli hänen kaverinsa mittaavinaan ohiajavien autojen nopeuksia. Ne olivat selvästi meidän nopeuttamme suuremmat, muttei poliisi katsonut aiheelliseksi pysäyttää yhtään niistä. Joukossa ei ilmeisesti ollut ulkomaalaisia autoja.

500 zlotya oli silloisen kurssin mukaan noin 160 euroa. Vuotta myöhemmin zlotyn romahdettua olisi selvinnyt muutamaa kymppiä vähemmällä. Poliisi kyllä kirjoitti sakosta virallisen näköisen kuitin, mutta huomasin, ettei se kopioitunut hänelle mitenkään, joten sille summalle tuskin tuli montaa jakajaa.

Tänä kesänä ajelimme Puolaa melko paljon niin matkan alussa kuin lopussakin. Nyt kuitenkin onnistuimme välttämään poliisien mahdolliset ansat.

Puolan ensimmäisen osuuden jälkeen tulimme Ukrainan rajalle, josta matkan jatkumiseen vaadittiin kynnysraha. Tämän vältimme vain suomalaisella sisulla ja ylempien virkailijoiden avulla. Siitä enemmän edellisessä blogissa Ei autolla Ukrainaan: http://sakuva.blogspot.com/2010/07/ei-autolla-ukrainaan.html

 Ukrainasta Romaniaan, EU:n muttei korruption ulkoraja

Kesän 2010 hittiansa oli käytöstä poistettu tasoristeys ja siihen vielä jäänyt ruosteinen STOP-merkki, jonka teksti ei enää välttämättä edes näkynyt.


Ukrainasta Romanian puolelle tultuamme meidät ohjattiin diplomaattikaistaa pysähtymättä EU:n alueelle. Koska Romania ei vielä ole Shengen-maa, saanee se itse päättää mitä rajamuodollisuuksia kehenkin soveltaa. Pohjois-Romaniaa ajellessamme tuntui välillä, kuin olisi oikeassa EU-maassa. Utopiat haihtuivat kuitenkin jo ensimmäisenä iltana.


Välttääksemme Bacaun kaupungin keskustan liikenteen, valitsimme rekoille tarkoitetun ohitustien, joka kuntonsa puolesta sopisi paremmin traktoreille. Tien poikki johti joskus käytössä ollut rautatie. Tasoristeys oli kunnoltaan sitä luokkaa, ettei sitä lähes pysähtymättä yrittänytkään ylittää. Vanha ruostunut stop-merkki oli vielä paikallaan, nyt uudessa tehtävässään. Tasoristeyksen ylitettyämme ampaisi pensaiden takaa poliisiauto pillit ulvoen peräämme. Autosta tuli luoksemme poliisi hokien: Propleemi, propleemi, tuk, tuk, tuk, stop. Kielitaitoaan paikatakseen hän piirsi paperille junaradan, maantien ja stop-merkin elehtien, ettemme noudattaneet sitä. Seuraavaksi hän sanoi: Normali... ja kirjoitti paperiinsa 150-250 €. Jo on kova sakko romanialaiselle, varsinkin palkkatasoon verrattuna, tästä rikkeestä. Lisäksi hän unohti, ettei Romaniassa käytetä euroja. Kun näytin 50 euron seteliä, hänen silmänsä kirkastuivat ja seteli katosi salamannopeasti hänen kätköihinsä. Saimme takaisin paperimme ja iloisesti hymyillen poliisi työnsi likaisen kätensäkin hyvän kaupan merkiksi lausuen kielitaidollaan: OK.


Romanian liikenne osoittautui Itä-Euroopan kaoottisimmaksi. Autot puskivat eteen mistä vaan ja stop-merkeistä piittaamatta. Kun viimein huojentuneina lähestyimme Bulgarian vastaista rajaa ja saavuimme ensimmäiselle rajakojulle, oli edessä vielä yksi taistelu Romanian korruptiota vastaan. Kojussa kysyttiin tiemaksuvinjettiä. Tällainen olisi pitänyt ostaa tulorajalta. Kun meidät ohjattiin maahan cd-kaistaa, eivätkä diplomaatit tiemaksuja maksa, ei tällä reitillä vinjettiä kaupattukaan. Mielessä kävi ajatus, että oliko näin tarkoitus käydäkin. Huumorintajun rajallisuus tuli eteen, kun selitettyämme tilanteen ja todeten, ettemme voineet sellaista mistään ostaa ja kysyttyämme, mistä niitä saa, oli vastauksena pään pudistus ja: Penalti, penalti, normali 150 €. Puoli tuntia kului ja lopulta näytin 50 euron seteliä sanoen, että tässä on kaikki rahani ja Bulgariassakin on tiemaksu. Virkailija kysyi, että todellako ja niin vakuutettuani antoi 20 euroa takaisin.


Bulgarian ja Makedonian vähän rauhallisemman liikenteen jälkeen saavuimme Serbiaan, joka pyrki selvästi nousemaan hylkiöstä hyväksyttäväksi eurooppalaiseksi maaksi. Idylli kestikin lähes Unkarin rajalle saakka. Mutta viimeisessä kylässä ennen rajaa oli jälleen poliisiansa. Ruohottunut tasoristeys ja lähes maaliton stop-merkki hieman syrjässä. En edes huomannut sitä. Näin edessä olevat poliisit toivoivatkin ja pysäyttivät meidät. Taas syntyi paperiin rautatietä, maantietä ja stop-merkkiä. Viestikin oli jo tutuksi käynyttä tyyppiä: Normali 150 €. Edellisellä kerralla hyväksi osoittautunutta keinoa käyttäen näytin 50 euron seteliä sanoen, että tässä on kaikki rahani. Yllättäen poliisi sääli köyhää matkailijaa kaukana kotoa ja antoi paperit takaisin ilman sakkoa.

Belgradin sotamuseo tuo mieleen Serbian verisen historian. Näin Srebrenicakin pysynee mielissä.

Unkarin ja Slovakian jälkeen oli taas edessä Puola. Poliisien kanssa jouduimme tekemisiin vasta matkan loppuvaiheessa, kun Saksan raja jo häämötti edessä. Syy tähän oli maan kaoottinen ja holtiton liikenne. Kiertoliittymässä posautti parin pojan Opel Calibra melkoista nopeutta peräämme. Kuskin vieressä istunut englantia taitava kaveri aloitti syytökset eteen ajamisesta ja syyllisyydestä. Odottelimme puolisen tuntia poliisia pelokkaina, Puolan poliisi kun ei oikein herättänyt meissä luottamusta. Tällä kertaa poliisit olivat kuitenkin asiallisia ja totesivat kyseessä olleen peräänajo.


Vaikka virkavalta ei Itä-Euroopassa nautikaan kansalaisten luottamusta, noudatetaan sen esimerkkiä monilla aloilla varsinkin kaupan piirissä. Kohdallemme sattui muutamia tällaisia palkanlisäyrityksiä Puolassa ja Ukrainassa. Yritykset olivat tyyppiä: liian vähän rahasta takaisin, ostosten yhteissumma kohosi liian suureksi, maksettua palvelua yritettiin periä toiseen kertaan ja yksi ilmeisen harjoiteltu kikka: Kun maksat usealla setelillä, katoaa siitä yksi ilmeisesti taskuun, ja sinulle näytetään maksamaasi pienempää rahamäärää toinen käsi ojossa. Kaikista näistä yrityksistä selvisimme tiukalla huomautuksella asioiden tilasta. Näiltä yrittäjiltä kun puuttui se virkavallan valtti, eli haltuun otetut asiapaperit.


Kotiin palattuamme oli ensimmäinen Itä-Eurooppaa koskeva uutinen EU:n moite Romanian haluttomuudesta taistella lahjontaa ja järjestäytynyttä rikollisuutta vastaan. Kokemuksemme mukaan osoite oli täysin oikea. Tosin sillä ei enää ole suurta vaikutusta, kun EU:n harkintakyky petti pahasti maan ottamisessa liian aikaisin unionin jäseneksi. Huvittavaa sinänsä, että juuri Romania hehkutti ja liputti kaikkein innokkaimmin EU- ja NATO-jäsenyyttään, joka ei liene kovin imartelevaa näiden järjestöjen kannalta. Sen sijaan toinen samaan aikaan unioniin liittynyt maa Bulgaria sai EU:lta kehuja, eikä meilläkään siellä ollut huomauttamista tämän asian suhteen.

Romania - mielestään kai EU:n ja NATO:n mallimaa

keskiviikko 28. heinäkuuta 2010

EI AUTOLLA UKRAINAAN

Ukrainassa eivät tie- ja katutyöt haittaa autoilua

Ukraina on Euroopan toiseksi suurin maa Venäjän jälkeen. Silti se on yksi tuntemattomimmista, tai se tunnetaan vain katkerista poliittisista riidoistaan. Kuitenkin Kiovan Venäjä oli jo toistatuhatta vuotta sitten suurvalta. Maan kulttuurin rikkaus onkin valtava. Ongelmaksi jää kuitenkin se, miten siihen pääsee tutustumaan

Ajoimme Neuvostoliiton viimeisinä vuosina Moskovan kautta Kiovaan ja Odessaan ja sieltä Romaniaan. Silloin vietettiin Venäjän kirkon tuhatvuotisjuhlaa, mikä näkyi vahvasti Kiovassa, jossa kirkkojen kupolit kiilsivät uudessa kultauksessa. Mielenkiinto maata kohtaan heräsi.

Kymmenen vuotta myöhemmin piti itsenäisen Ukrainan sisältyä Itä-Euroopan kierrokseemme. Kutsutkin olivat jo kunnossa, mutta silloin maa jäi väliin viisumihankaluuksien vuoksi, kun välissä on vielä edelleenkin viisumin vaativa Valko-Venäjä. Kummankaan maan viisumeita ei saanut Suomesta.

Muutama vuosi sitten Ukraina poisti viisumipakon EU-kansalaisilta. Valko-Venäjän kiertäen maahan pääsee lyhimmin Puolasta. Puolan Zamosc ja Ukrainan Lviv ovat molemmat UNESCOn maailmanperintökohteita, joiden välinen etäisyys on vain runsaat sata kilometriä, mutta ajallisesti jotain ihan muuta.

Saavuimme rajalle iltapäivän helheessä. Vanhasta tottumuksesta Puolakin sai rajamuodollisuuksiin kulumaan parikymmentä minuuttia. Mutta vasta sen jälkeen oli edessä tämän päivän todellinen rajanylityskorruptio. Kohti Ukrainan virkailijoita johti kolme kaistaa, joista kaksi mateli etanan vauhtia tai vähän hitaammin. Kolmas, "mafiosokaista" oli yleensä tyhjä. Sitä ajoivat vain mustat autot tummennetuin lasein, autossa olijoilla vielä varmuuden vuoksi mustat aurinkolasit silmillä. Tähän (mitä lie maksanutkin) all inclusive -pakettiin sisältyi rajanylitys vain pienellä pysähdyksellä passin leimaamiseksi ja sitten täyttä vauhtia baanalle.

Aikanaan lähestyimme passi- ja tullivirkailijoita. Paikalliset kanssajonottajamme neuvoivat meitä näyttämällä passejaan, joiden välissä oli seteleitä. Niiden määrä jäi arvoitukseksi, koska emme olleet vielä tutustuneet Ukrainan valuuttaan. Lahjonnanvastaisen kasvatuksen saaneina emme pystyneet sopeutumaan näin nopeasti tähän meille niin vieraaseen paikalliskulttuuriin. Niinpä passimme menivät virkailijoille ilman kynnysrahaa. Saimme kyllä luvan jatkaa matkaamme, mutta edessä oli vielä yksi tarkastuspiste. Sieltä meidät lähetettiin takaisin , sillä meiltä puuttui tullitarkastusleima. Ei rajalla mitään tullitarkastuksia suoritettu, leima vain "ostettiin", jotta matka voisi jatkua. Eli kun ei rahaa passin välissä, ei leimaakaan.

Ajoimme takaisin tarkastuskojuille. Näimme siellä kävelevän pari pari korkea-arvoisempaa virkailijaa. Käämmyimme heidän puoleensa. He ihmettelivät tilannettamme ja lyhyen odotuksen jälkeen saimme rajanylityskorttimme kaikilla leimoilla ilman kynnysrahoja. Helpompaa se oli silloin viisumiaikaan. Niin, neuvostoviisumiaikaan.

Parin ja puolen tunnin ajon jälkeen saavuimme tämänkertaiseen Ukrainan pääkohteeseemme Lviviin, jossa kului seuraava päivä. Sen anti ei kuitenkaan sovi millään tämän otsikon alle.


Kuka vei mummojen ruokarahat?


Vaikka ripittäytyjiä riittää jonoksi asti, eivät oikeat syylliset ole tässä joukossa, vaan...

 
Miehet mustissa autoissaan valvovat Lviviä.

Lvivin jälkeen toinen pääkohde oli Tšernivtsi maan etelärajalla. Teiden kuntoon jo tutustuttuamme päätimme ajella vain kartan punaisia teitä, joten lähdimme ajamaan ensin itään. Vähän matkaa ajettuamme pysäytti bussipysäkillä seisoskeleva poliisi meidät kysyen kohdettamme. Sen ilmoitettuamme hän kertoi meidän olevan väärällä tiellä, sillä suoraan etelään johtava keltainen tie on paljon mielenkiintoisempi. Niinpä vaihdoimme suuntaa huomataksemme maan teiden olevan samaa luokkaa kartan väristä riippumatta, välillä ihan kelpoakin ajella. Poliisi oli varmaan oikeassa tien suhteen, sillä se vei meidät viehättävien kylien ja kaupunkien kautta Karpaattien jylhissä maisemissa kohteeseemme. Seuraavan päivän tutustuminen Tšernivtsiin kuuluu taas sen toisen otsikon alle.

Sitten ajelimme jännittyneinä kohti Romanian rajaa valmistautuen pitkäänkin odotteluun. Ukraina osoittautui kuitenkin maaksi, joka on vastahakoinen ottamaan matkalaisia maahansa, mutta innokas pääsemään heistä eroon. Jonot olivat pitkät tälläkin rajalla, mutta kaikki sujui hyvin, enkä nähnyt setelitukkoja passienkaan välissä. Ainoana länsiautona meidät ohjattiin välillä jonojen ohitsekin.

Tulo Romaniaan ei olisi voinut olla helpompi. Heti rajaviivan jälkeen meidät poimittiin itäeuroopalaisten joukosta ja ohjattiin ainoana autona diplomaattikaistaa pysähtymättä koti-EUn takapihalle, joksi maa pian osoittautui.

Ukrainaa voi kulttuuriantinsa puolesta suositella matkakohteeksi, muttei välttämättä omalla autolla. No, miten sitten? Itä-Euroopassa on melko kattava julkinen liikenne, mutta ehkä vuokra-autokin on hyvä vaihtoehto. Itse todennäköisesti valitsen kuitenkin seuraavallakin kerralla oman auton, vaikka hellejonossa toisin vannoinkin.

Ukrainassa on syytä varoa myös korkeakorkoisia kuljettajia.

tiistai 1. kesäkuuta 2010

ROOMALAISPARKKEJA

Jo muinaiset roomalaiset, mutta varsinkin ne nykyiset…

Kyllä näin makeen Mersun kehtaa jättää suojatiellekin

Viivyn ostoksilla vain muutaman tunnin.

Kato mulla on Lamborghini. Näet sen paremmin tässä jalkakäytävällä. Nuo viralliset paikat näyttää olevan Smarteille.
Niinpä, vain smarteille.

No, onhan Smarteillekin vaihtoehtopysäköintiä tarjolla.

Ai mikä jalkakäytävä? Hyvinhän tämä Bemari tähän mahtuu.

Oho, tämä kuva onkin Helsingin Aurinkolahdesta. Mutta eihän MEILLÄ sentään näin pysäköidä. Eihän?

tiistai 27. huhtikuuta 2010

Lesothon kaoottinen pääkaupunki

Lesothon kuningaskuntaan pääsee maitse vain Etelä-Afrikasta. Vilkkain tuloportti on Maseru Bridge, joka johtaa suoraan pääkaupungin liikennekaaokseen. Pikkukaupunkiin aivan liian suuret automäärät kiertelevät sen keskustaa aamusta pitkälle iltapäivään löytääkseen edes jonkinlaisen parkkipaikan kaupungissa asioidakseen. Kadun varren vinoparkkeihin hyväksytään kaksi autoa peräkkäin, kolmantena olo oli käydä kohtalokkaaksi.

Turhaan kaupunkia kierreltyämme huomasimme, että useimmissa vinoparkeissa oli jo kolme autoa peräkkäin. Innokkaat nuoret miehet ohjailivat autoja juomarahan toivossa. Näin meidätkin viittoiltiin erään jonon kolmanneksi. Kun epäilimme sen laillisuutta ja edessämme olevan auton poispääsyä, vakuutettiin meille kaiken olevan ok.Kun edessämme olevaa autoa siistivä mieskin tuli vakuuttamaan, että auton omistaja on töissä viereisessä pankissa ja lähtee vasta illalla kotiin, päätimme jättää vuokra-automme siihen hetkeksi muutamassa kaupassa käydäksemme. Itse kaupunki ei houkutellut kameraakaan.

Kun palasimme autolle, osui silmiimme heti sitä koristava pyörälukko. Alue vilisi poliiseja, joten käännyimme ensimmäisen puoleen. Onneksemme hän tajusi tilanteemme ja ryhtyi kanssamme selvittämään asiaa maan byrokratian rattaissa. Ensin mentiin läheiseen poliisipisteeseen ilmoittautumaan, sitten taksilla slummialueiden läpi pysäköinninvalvontatoimistoon. Siellä kirjoitettiin 3 euron suuruinen maksumääräys, joka piti mennä maksamaan pääpoliisiasemalle. Päästyämme sinne virkailija ilmoitti toimiston sulkeutuneen 10 minuuttia sitten ja kehoitti tulemaan aamulla uudelleen. Tilanne alkoi näyttää huolestuttavalta, sillä jo seuraavana päivänä piti lentää Johannesburgista Eurooppaan. Poliisiystävämme ymmärsi huolemme ja alkoi hoitaa meille erikoisjärjestelyä. Hän sai suostuteltua lukonavaajan autollemme, kun annoimme maksumääräyksen ja 3 euron arvoisen rahamäärän poliisille, joka lupasi hoitaa sen edelleen. Saa nähdä, kuuluuko perästä jotain.

Siinä poliisipisteitä kierrellessämme liikennekin rauhoittui. Kadun varrella, osin melko keskelläkin oli siellä täällä keltaisin pyörälukoin varustettuja autoja, joiden omistajat eivät olleet ehtineet maksaa puntinpoistosta virka-aikana. Näin seuraavankin aamun liikennekaaos oli taattu.

Byrokratian tunnit veivät mahdollisuuden tutustua maahan laajemmin. Nyt "Mountain Kingdom of Splendour and Beauty" ei todellakaan näyttänyt meille tätä puolta itsestään.

Illan jo hämärtyessä ajoimme suoraan Etelä-Afrikan Vapaavaltion Bethlehemiin, jossa tällä kertaa tallin lisäksi oli sijaa majatalossakin.

perjantai 19. maaliskuuta 2010

JAMAIKA paratiisista helvettiin – vai päinvastoin?

Jamaikan pohjoiset turistirannat Montego Baysta Ocho Riosiin muodostavat matkailijan paratiisin. Alueet on rajattu aidoin niin mereltä kuin maaltakin, joten ei ole pelkoa joutua tekemisiin paikallisväestön kanssa. Kaikki alkoholijuomista alkaen sisältyvät all inclusive -hotellien tai oikeastaan hotellialueiden hintaan. Kukapa täältä haluaisikaan lähteä missään käymään.
Saaren eteläpuolella sijaitsevaa pääkaupunkia Kingstonia pidetään yhtenä maailman vaarallisimmasta, jonne kukaan ei uskalla eikä haluakaan matkustaa.
Vaikuttaa liian mustavalkoiselta, joten kyseenalaistimme koko tämän totuuden.

Suomalainen matkatoimisto tarjosi edullisia lentoja Helsingistä Lontoon kautta Kingstoniin ja sieltä Montego Bayhin. Tilasin lentoliput ja majoituksen puoliksi Montego Bayssa ja puoliksi Kingstonissa. Jonkin ajan kuluttua tuli vahvistus lennoista ja majoituksesta pohjoisrannalla koko matkan ajaksi. Ilmoitin, ettei tämä vastannut tilaustani. Matkatoimistovirkailija kertoi heidän yhdysvaltalaisen agenttinsa kertoneen, ettei Kingstoniin kukaan matkusta, ainoastaan pohjoisen rannoille. Kerroin hänelle, että olin lähdössä kuvaamaan Jamaikaa ja jamaikalaisia, en niinkään jenkkituristeja. Näin asia järjestyikin.

Ensin Montego Bay. Keskitysleirimäisesti aidattu All inclusive Resort sijaitsi varmuuden vuoksi 16 kilometrin päässä kaupungista. Alueen porttien ulkopuolella oli pieni kauppakuja, jossa paikalliset myivät tuotteitan. Jotkut myivät myös meren puolella olevien puomien takaa. Alueen ulkopuolella oli myös joitain ränsistyneitä entisiä ravintoloita ajalta ennen all inclusivea.

Jostain syystä emme viihtyneet paratiisissa ja aloimme tutkia mahdollisuuksia päästä tutustumaan sen ulkopuoliseen maailmaan. Otimme hotellilta taxin kaupunkiin. Kuski esitteli rikkaiden taloja, pysähteli näköalapaikoilla ja vielä kaupungin laidalla olevalle entiselle linnoituksellekin. Kun tultiin kaupunkiin, pyysin häntä pysähtymään keskustassa, jotta pääsisin kuvaamaan. Kuski ilmoitti, ettei hän saa pysähtyä keskustassa, eikä päästää meitä ulos. Sen sijaan hän lupasi ajaa hiljaa kaupungin läpi, jotta voin kuvata auton ikkunasta. Kun muutakaan vaihtoehtoa ei ollut, kuvasin sitten autosta kuin tämän päivän Google-kartoittaja.

Hotellilla tutkimme esitteitä järjestettävistä retkistä, jotka näyttivätkin mielenkiintoisilta. Ilmoittauduimme mukaan niistä kaikille mahdollisille. Kuitenkin viimeistään lähtöpäivän aamuna saimme aina soiton, että retki on peruutettu, koska sille ei ollut ilmoittautunut ketään meidän lisäksemme. Yksi retki sentään toteutui. Se suuntautui pohjoisen toiseen turistikeskukseen Ocho Riosiin, joka on tunnettu läheisestä Dunns River Fallsista. Kamerat kehotettiin ottamaan ehdottomasti mukaan. Kun päästiin perille ja putoukselle, opas keräsi kamerat kaulaansa ja osanottajat (kaikki muut pohjoisamerikkalaisia) lähtivät käsi kädessä kiipeämään koskea ylös. Niin, muut paitsi minä, joka en ollut antanut kameraani oppaalle ja tarvitsin käteni tämän koomisen tapahtuman kuvaamiseen. Kun homma oli ohi, palautti opas kamerat omistajilleen, kantomaksua vastaan tietysti.


Viimeisenä pohjoisen päivänämme saimme vielä yhden mahdollisuuden yrittää kaupungin kuvaamista. Hotellilta järjestettiin ylimääräinen ostosmatka keskustan lähellä olevaan ostoskeskukseen. Bussin saavuttua perille lähdimme kävelemään kohti keskustaa. Emme kuitenkaan ehtineet edetä kuin korttelin verran, kun poliisit pysäyttivät meidät kertoen, ettemme turvallisuussyistä saa poistua kauppakeskuksen alueelta.

Pohjoisrannikolta lensimme viimein Kingstoniin. Hotellimme oli viehättävä vanha kartano puutarhoineen keskellä uutta kaupunkia. Hotellin puutarhassa kasvoi runsaasti paikallisia hedelmiä ja muita kasveja. Siellä kuvasin myös kansallislintu jamaikanpyrstökolibrin.

Hotellilta ei ollut vaikeuksia lähteä kävelemään kaupungille. Siellä keskustelimme mm. opiskelijoiden kanssa, jotka kiittivät meitä siitä, että uskalsimme tulla Kingstoniin. Vaeltelimme kaupungin kaduilla, toreilla ja markkinoilla kokematta minkäänlaista uhkaa. Ihmiset olivat ystävällisiä toivottean meidät kaikkialla tervetulleiksi. Kävelymatkan päässä oli myös mielenkiintoisia käyntikohteita, mm. Bob Marleyn kotimuseo.
 

Halusimme tutustua myös jonkin matkan päässä olevaan Downtowniin. Sovimme taxikuskin kanssa kaupunkikiertoajelusta ja kävelyretkestä ydinkeskustassa. Vaarallisena pidetyssä Kingstinissa ei tälle ollut esteitä. Näin tuli nähtyä ja kuvattua jotain todellisesta Jamaikasta.

Mihin tämä nurinkurinen asetelma sitten perustuu?
Pohjoisrannan turismi on niin tärkeä Jamaikalle, ettei se kestä uutista turisteihin kohdistuvasta rikollisuudesta tällä alueella. Kingstonia ei väitetäkään turvalliseksi, joten jos siellä sattuu jotain, on vastuu pelkästään sinne kaikista varoituksista huolimatta matkustavalla turistilla itsellään.

torstai 4. helmikuuta 2010

PANMUNJOM – Kauhumatkoja turisteille



Etelä- ja Pohjois-Korean välinen raja, ns. demilitarisoitu vyöhyke (DMZ) on maailman tarkimmin vartioitu ja vaarallisin raja. Siellä hampaisiin asti aseistetut sotilaat katsovat tiukasti toisiaan silmiin valmiina ampumaan milloin tahansa.
Totta vai pelkkä turistislogan?

Toisen maailmansodan päätyttyä tunnetusti Japanin tappioon, vapautui Koreakin sen alaisuudesta. Mistään valtatyhjiön muodostumisesta ei kuitenkaan ollut pelkoa, sen verran kiinnostusta vaikutusvallasta Korean niemimaalla oli niin lähellä kuin kauempanakin. Seurauksena oli sota vailla loppua. Aseleposopimus sentään saatiin aikaiseksi yli puoli vuosisataa sitten.

Korealaisille niin etelässä kuin pohjoisessakin on kuitenkin vain yksi yhtenäinen Korea. Erimielisyyttä on vain siitä, mistä ja miten sitä hallitaan.


Etelä-Korean pääkaupungista Soulista järjestetään retkiä demilitarisoidulle vyöhykkeelle Panmunjomiin, josta on muodostunut Korean kahtiajaon näyteikkuna. Matkan järjestäjänä toimii sotaveteraanijärjestö ja oppaana toimivat tietenkin kaiken kokeneet sotaveteraanit. Näin ”ainutkertaisella” vierailulla on tarkka puku- ja juomakoodi. Farkuissa ja oluelle tuoksahtavana ei ole asiaa näin arvokkaalle käynnille.

Menomatkalla luotiin kauhua kertomalla vastapuolen kauheuksista samalla korostaen omien urheutta. Tätä vahvistettiin pysähtymällä lukuisilla muistomerkeillä, jotka oli pystytetty niin sotaan osallistuneiden maiden sotilaille, sotakirjeenvaihtajille, kuin itsemurhapommittajillekin. Vastapuolen julmuutta muisteltiin kirvesmurhan muistomerkillä.

Rajavyöhykkeen rajalla loppui vapaa valokuvaus. Sinne oli kuitenkin rakennettu rajanylikatselulavat kuin muinoin Berliinin muurilla. Monet retket päättyivätkin tänne; Pohjois-Korea oli nähty, siis äkkiä takaisin turvalliseen kotiin. 

Meidän retkemme jatkui Panmunjomiin. Siellä raja on asfalttiin maalattu viiva, jonka poikki on rakennettu parakkeja, molemmille osapuolille omansa. Näiden parakkien sisällä pääsee ylittämään tämän ”maailman tarkimman” rajan, jota jotkut maabongarit käyttävät hyväkseen: Pohjois-Korea on paitsi nähty, myös koettu. Parakkiin oli tuotu eteläkorealainen sotilas kädet nyrkissä ihmeteltäväksi ja kuvattavaksi. Poikaparka näytti kuitenkin enemmän pelokkaalta kuin pelottavalta. Ulkona valokuvaaminen oli kielletty.

Seuraavaksi retkeläiset asetettiin parijonoon peruskoulun malliin ja marssittiin pieneen pagodaan, josta sai kuvata rajan yli. Kiellettyjä olivat kuitenkin yli 90 mm:n teleobjektiivit. Etelän sotilaat seisoivat asennossa tuijottaen pohjoiseen, mutta pohjoisen sotilailla oli kai kahvitauko, kun eivät olleet paikallaan uhkaavasti katsomassa etelän sotilaiden silmiin.

Sotaveteraanioppaamme tulikin paljastaneeksi totuuden todetessaan, että nyt pitää lähteä, sillä sotilaat ovat seisseet jo liian kauan epämukavassa asennossa.

Tiesin totuuden kyllä jo ennestään. Muutama vuosi aiemmin Pohjois-Koreassa käydessäni olin osallistunut myös sieltä käsin Panmunjomin retkeen. Silloin pohjoisen sotilaat seisoivat asennossa ja etelän pojat kurkkivat kulman takaa ja ikkunasta pohjoispuolen vieraita. Valokuvauksen suhteen pohjois-korealaiset olivat sentään eteläpuolta isännöivää YK:ta joustavampia eikä muitakaan turhia koodeta ollut. Niinpä parhaat DMZ-kuvani ovatkin yllättävää kyllä pohjoispuolelta otettuja.